Jompaakumpaa tai molempia on ollut jo vuosia, väliin mahtuu muutamia päiviä tai parhammillaan viikkokin (melkein) jolloin näin ei oo, mutta sitten taas. Fyysisesti en voi olla väsynyt (paitsi tietysti nyt kun on raskaana), koska nukun pitkät yöunet, syön hyvin, ulkoilen päivittäin (kiitos koiravaarin) ja vapaa-aikaa riittää. Kyse ei pohjimmiltaan oo myöskään siitä, että oisin onneton, vaikka kyllä elämässä takaiskujakin on rittänyt, pettymyksiä ja pään hakkaamista seiniin välillä kipeästikin. Sen tiedän, että olen työuupunut, mutta ärsyttää (tavallaan), että kipukynnys on niin matalalla, että oon joutunu jäämään sairaslomalle siinä vaiheessa kun lääkärit arvelee, että kuukausi riittää toipumiseen. Vaan kun ei oo riittäny. Näennäisesti oon jaksanu, siis töissä, mutta nyt kun oon jääny opintovapaalle töistä (kärvisteltyäni sitä ennen pitkään vain osa-aikaisena uupumuksen tai sen pelon takia) tajuan, että oikeesti en oo jaksanu, en kertakaikkiaan ja se kostautuu edelleen kotona ja nyt opiskeluissa. En kertakaikkiaan meinaa jaksaa tehä oikein yhtään mitään. Opiskelu, johon lähdin innolla ja jonka aihe oikeesti innostaa tosi paljon, meinaa sekin jo puuduttaa. Jos saisin päättää, jäisin nyt kokonaan kotia, kasvattaisin tätä lasta sisälläni, rakentaisin lapselle pesää tänne meiän kotiin, hellisin miestä, tekisin hyvää ruokaa ja leipoisin, kirjottaisin blogia, lukisin kirjoja, kuuntelisin musiikkia, kävisin pitkillä kävelyillä ja katselisin miten syksy muuttuu talveksi ja talvi kevääksi, viipyisin lähellä Kaikkivaltiasta Jumalaa, etsisin ja toivoisin löytäväni voimaa lähteä kodin ulkopuolelle ja kohdata muita ihmisiä.

Mutta jos tää onkin vaan laiskuutta ja pitäis vaan ottaa itseä nisksta kii ja p*r*kl* lopettaa tällanen valittaminen ja ruveta hommiin, senkin saamaton laiskuri!