Saisin olla onnellinen, saisin olla levollinen, rauhallinen, tyytyväinen, iloinen.. Mikä sitten on tämä sisäinen levottomuus, joka tulee ja menee, taas tullakseen uudestaan. Nyt juuri on rauha sielussa, mutta niin äkisti kaikki keikahtaa ja tunnen taas suurta avuttomuutta, ahdistusta, voimattomuutta. Olenko pyytänyt helppoa elämää, en. Haluaisinko silti helpon elämän, en. Haluaisinko elämän, jossa en kokisi ajoittaista tuskan läsnäoloa, en. Tiedän, todella tiedän niinkuin Anna-Mari Kaskisen runossa sanotaan:

"Kerran vielä merkityksen saavat, kaikki itkut, kaikki lyödyt haavat. Aika kutoo suurta salaisuuttaan: kivun kautta Jumala luo uutta. Mikään vaihe ei voi mennä hukkaan, kyyneleetkin puhkeavat kukkaan. Vaikkei silmä vielä nähdä saata, tuskakin on toivon kasvumaata."

Tänään saan iloita elämästä, joka kasvaa sisälläni. Saan iloita siitä, että minua rakastetaan ja minä saan rakastaa. Saan iloita terveydestä. Saan iloita sydämen rauhasta. Saan iloita kodista. Miksi ihmeessä murehdin? Koska en tiedä tulevasta, en tiedä, miten selviämme, jaksamme, kestämme. Mitä jos mies ei saa työtä, mitä jos jompikumpi meistä masentuu, mitä jos rahat eivät riitä, mitä jos meitä halveksitaan, meille nauretaan, meidät hylätään.. Vakuutan itselleni, että meistä pidetään huolta, on luvattu pitää, on pidetty tähän asti, ja tullaan pitämään loppuun asti. Aliarvioin Kaikkivaltiaan Jumalan, jos muuta epäilen. Saan olla turvassa, lapsi sisälläni on turvassa. Kiitos siitä.

Jos en olisi raskaana, keittäisin nyt kahvit, istahtaisin ja hengähtäisin hetken, antaisin elämän virrata sisään. Koska olen raskaana, laitan pitkäkseni sängyn päälle, vedän vilttiä jaloille, painan silmät kiinni, hengähdän ja hymyilen hiljaa mielessäni. Elämä on, minussa ja ympärilläni, joka hetki.