Blogi taitaa tosiaan toimia mulle niinkuin päiväkirja. Sinne tulee kirjotettua erityisesti jos tuntuu pahalta tai kun tuntuu taivaalliselta. Kun menee tasaisen mukavasti, ei mukamas oo sanottavaa. Aika vääristyny kuva tulis mun elämästä päiväkirjojen kautta ja blogin kauttakin. Hassua sinänsä, koska blogi perustettiin nimenomaan äärimmäisen onnen hetkellä. Ehkäpä tässä voiskin olla tavoitetta talveksi, kirjata enemmän ylös tunnelmia myös niistä elämän ihanista hetkistä, niistä arjen kauniista tuokioista, joista ei muuten jää elämään jälkeä.

Tänään kyllä myös suren, nettiystävän puolesta, joka on äärimmäisessä tuskassa. Itsensä tuntee avuttomaksi, kun ei ees tiiä toisen oikeeta nimeä, missä on, miten voisi auttaa, kun sanat (ainoa asia, jonka kautta pystyy toista lähestymään) ei kertakaikkiaan riitä. Haluais halata, istua vierellä, silittää, itkeä yhdessä ja kun voimia on enemmän, ottaa kädestä ja lähteä ulos kävelemään. Pakkanen saisi purra poskia, tuuli tuivertaa hiuksissa ja todistaa, että kaiken tämän jälkeen minä elän.