Ajattelin, että oiskohan sopivaa oikein hehkuttamalla hehkuttaa hetken verran. Tätä raskautta, uutta elämää, haaveen toteutumista.. Eläydyn edelleen niin vahvasti lapsettomien tuskaan, että "julkinen" hehkutus tuntuu tavallaan väärältä. Viikonloppuna kohtasin erään tutun, jolla tiedän olevan vuosien lapsettomuustausta ja tuloksettomat hoidot. En tienny, että miten päin olisin ison mahani kanssa siinä ollut, kun huomasin hänen silmiinsä kihoavat kyyneleet. Tuska on monella vuosienkin jälkeen niin käsinkosketeltava. Mutta miten olla haavoittamatta toista.. Ei kai sitä voi estää.

En minä oo sen enempää kuin kukaan toinenkaan ansainnu tätä onnea, mutta silti tai juuri sen vuoksi, syvää kiitollisuutta tuntien taidan nyt hehkuttaa sydämeni kyllyydestä.

On huikeaa olla raskaana, on huikeaa tuntea kehossaan, aivan ihonsa alla elämää. Kiusotella pikkuista vähän ja saada vastavuoroisesti itse töytäisyä takaisin. Miettiä, että onko tämä peppu vai pää vai jälkaterä, ja mitähän se äitin ja iskän muru siellä nyt miettii, ärsyttääkö kun äiti kiusaa vai hyriseekö ilosta. Rakastan meidän lasta yli kaiken ja lapsen isäkin rakastaa. Raskaus tuntuu ihmeelliseltä ja silti maailman luonnollisimmalta asialta. Tunnen kehossani, miten se on luotu tähän. Olen vielä voinut niin hyvin. Ei mitään ylimääräisiä jännityksiä, ei vuotoja, ei kipuja. Kaikki arvot kohillaan. Tavalliset raskaudenaikaiset vaivat kuten ummetus ja närästyskin ovat vain hyvin satunnaisia vieraita. Voin hyvin, voin kertakaikkiaan hyvin. Kömpelö tietysti oon, eikä sohvalla löhöillä niin antaumuksella kuin tavallisesti, kun alkaa kolottaa. Mutta kömpelyyttäni voin hyvällä omallatunnolla vähän passuutta miestä. Rehellisesti on myönnettävä, että nautin tästä, kun saan olla vähän "autettava".

Nyt on hyvä näin :)