Tajusin yhtäkkiä, että mä oon muuttunu. Tai mun ajatukset ja mielen maailma on jotenkin erilainen kuin ennen. Mikään ei oo muuttunu kertarysäyksellä, vaan hiljalleen. Oon sisäiseltä maailmaltani paljon levollisempi, olen enemmän läsnä tässä hetkessä, vain vähän menneessä ja tulevassakaan en juuri muutamaa kuukautta pidemmällä. Tunnepiikkejä, itkua, raivoa ja pelkoa tulee edelleen silloin tällöin, mutta niiden välissä mieli on pääosin rauhallinen. Monet sanoo, että raskaana ollessa jotenkin on tunneherkempi. En tiedä, kyllä mulla tunteet edelleen on herkässä, mutta stressipeikko on poissa, ja sen takia mulla on kokonaisuudessaan paljon paljon tasaisempi olo kuin aiemmin. Tunnen, että oon nyt täsmälleen oikealla paikalla ja oikeaan suuntaan menossa. Vuosia kituutin työssä, jossa tasapainoilin jaksamisen kanssa. Vastakkain oli halu tehdä tärkeää, haastavaa ja mielenkiintoista työtä ja tietoisuus siitä, että mun voimat ja innostus ei riitä ja olen usein sillä ns. epämukavuusalueella itteni kanssa. Kun viime kesänä lähdin töistä, monet kehui päätöstä rohkeaksi. Ite koin, että tein sen mitä oli välttämätöntä tehdä, en nähnyt päätöksessä mitään erityisen rohkeaa. Nyt tajuan, että kyllä siinä oli sitäkin. On rohkeaa katsoa itteään peiliin ja tunnustaa, että en jaksa, en pysty, haluan luovuttaa ja siirtyä pois. Ja miten paljon oon saanut luovuttuani! En tiiä, onko raskaaksi tulemisella mitään tekemistä työn lopettamisen kanssa, voi ollakin tai sitten ei. Joka tapauksessa vaikka en olisi raskaanakaan, oon saanu niin paljon. Tuntuu tavallaan jopa siltä, että oon saanu itteni takaisin, unelmat ja uskon siihen, että saan nyt ja tulevaisuudessa olla juuri oikealla paikalla juuri sellaisena kuin olen. Nää sanat tuntuu tavallaan aika suureellisilta, ja jos mun tämän hetken arkea miettii, sitä ne ehkä onkin. Mutta mulle itelleni, tuntien oman mieleni, nää on mullistuksia, isoja asioita, oikein suurensuuria, sellaisia, jotka saa elämän tuntumaan Elämältä, vaikka ulkopuolisen silmin eläisinkin hidasta ja tapahtumaköyhää elämää.