Elämä äitinä jatkuu. Aivot raksuttaa hitaasti, mutta juuri sen verran, että onnistuin nyt laittamaan tänne linkin uuteen blogiini :)

hiljalleen.blogspot.com

On tullut hetkiä, joissa jotenkin erityisesti aistin, että Haru-chanin on turvallista ja hyvä olla meidän kanssa. Vaikka itkun kanssa olis nukahtanut, nukahdettua saattaa käväistä onnellinen hymy pienen murun kasvoilla. Haaveilen ensimmäisestä hymyyn vastatusta hymystä, haaveilen siitä, kun pieni ottaa kaulasta kiinni. Miten sitä kaipaakin merkkiä lapseltaan, että hän hyväksyy minut äitinä. Tuntuu jopa pahalta näin kirjoittaa, koska se tuntuu isolta vaatimukselta lapselle, ja silti se on totta.

Sellainen päivä tänään. Kaiken itkun ja jännittyksen jälkeen nyt on kuitenkin levollisempi mieli, lopulta tämä oli hyvä päivä, kiitos siitä.

- jos vauva itkee ja/tai valvottaa, se ei ole merkki kenenkään omituisuudesta, ei siis syytä hermostua yhtään kenellekään

- jos sun varvasta kutittaa, sä voit sitä raapia, mut jos vauvan varvasta kutittaa, se ei osaa sitä raapia, vaan osaa ilmaista ärtymyksensä asiaa kohtaan ainoastaan itkemällä eli älä edelleenkään hermostu, jos vauva itkee, etkä ymmärrä siihen syytä

- älä kerro kellekään, jos teillä on päivä tai yö mennyt hyvin, koska se takaa sen, että seuraava ei mene ihan nappiin..

- seuraavan kerran kun ite olet saada itkupotkuraivarit, älä ala vollottaa ja oleta, että mies tietää automaattisesti mitä tehdä sun kanssa, vaan kerro selvällä suomenkielella, onko nälkä, väsymys, halauksen tarve vai mikä, jotta mies tietää miten sua auttaa

- sä olet hyvä äiti, vaikka oisitkin välillä "ihan pihalla"!

Voi miten rakastankaan sinua oma rakas Haru-chan!

- nälkä tulee usein ja silti kuin puun takaa yllätyshyökkäämällä ja aiheuttaen pahimmillaan ison pyörremyrskyn

- väsyneenä kierrokset kovenee ja tunteet kuohuu intensiteetillä, riittävä lepo ja uni on enemmän kuin tarpeen, mieluusti rakkaan vieressä, kylki kyljessä, koska senhän vaistoaa, jos rakas on niinkin kaukana kuin viereisessä huoneessa

- ja läheisyydelle, hellyydelle, läsnäololle ja kohtaamiselle on jatkuva, kyltymätön tarve

Olen tainnut kohdata vertaiseni. ..ja miesrukka on kohta helisemässä rinsessojensa kanssa..

Onneksi rakkautta tuntuu piisaavan tässä uudessa pienen perheen kolminaisuudessa. Rakkauden (ja suklaan) voimin eteenpäin =)

Pikkusirppana kasvaa ja on kovasti kiinni äidissä, syli ja tissit on maailman parhaimmat asiat, jos äiti yhtään lapsensa sielunmaailmaa ymmärtää ;)  Tämä äiti on onnellinen, vaikka välillä näyttää sen erittäin omituisella tavalla, itkee ja kiukkuaa ja on jopa ihan epätoivoinen. Väsymys on tosiasia kaiken kiitollisuuden ja suloisuuden lisäksi, ja se, että sitä kuuluisaa omaa aikaa on vain hyvin hyvin hetkittäin. Oman äitiyden tunteet on kovin voimakkaat, tarkoitan sitä, että omaa riittävyyttä varsinkin väsymyksen hetkillä epäilee kovastikin, vaikka toisaalta järjellä tietääkin, että juuri minä olen maailman paras äiti omalle lapselleni. Hetkittäin ihmettelen edelleen, miksi minä tämän ansaitsin, mutta tajuan myös sen, että ei tässä ole kyse kenenkään ansioista tai niiden puutteista. Äitiys on niin ottanut vahvaan otteeseen, että jopa vielä suurempaa epätoivoa tunnen siitä, että en tällä hetkellä osaa olla vaimona mun rakkaalle miehelle. Taas järki puhuu toista kuin tunteet, sanoo, että nyt onkin aika tiivistää energiansa äidiksi kasvamiseen, se on kiinteä osa rakkautta miestäkin kohtaan.

itken onnesta ja kiitollisuudesta

ei voisi olla mitään kauniimpaa

Kävin sitten jo "tutustumassa" synnytysosastoonkin yhen yön verran. Raskausmyrkytysoireitahan tässä on kytätty jo viikkotolkulla ja yhtenä iltana tällä viikolla sitten oireet lisäänty siinä määrin, että alkoi huolestuttamaan ja soitin sairaalaan. Kehottivat tulemaan tsekkaukseen, vaikka jo puhelimessa kyllä kätilö antoi ymmärtää, että oireet on lieviä, eikä varmasti syytä huoleen oo. No, lääkäri kuitenkin halus, että vaikka tilanne vaikutti hyvältä, jään kuitenkin yön yli sairaalaan. Voi hyvänen aika miten siinä kohtaa yhtäkkiä tunsin itteni pieneks ja avuttomaks. Tuntu hetken aikaa aivan ylitsepääsemättömältä ajatukselta, että joudun jäämään yksin sairaalaan ja mies lähtee kotiin. Itkuhan siinä tuli, vaikka tiesinkin, että ei mitään hätää oo. Jotenkin sitä vaan nyt kaikilla soluillaan turvautuu mieheensä, ja hassua, että tuntui turvattomammalta olla sairaalassa, jossa apua on napin painalluksen päässä, kuin kotona miehen vieressä. No, siitä selvittiin kuitenkin kunnialla ja ajattelenkin, että mulle varmaan oli hyväks kokea tää yks yö siellä jo ennakkoon, jotta on helpompi sitten vauvan kanssa sinne jäädä :)  Joka tapauksessa aamun tarkastuksessa siis kaikki ok ja lääkäri oli sitä mieltä, että lähden kotiin odottelemaan synnytyksen käynnistymistä. Sanoi, että ei millään haluaisi jouduttaa synnytystä keinotekoisesti, koska todennäköisesti se kuitenkin viikon sisällä omia aikojaan käynnistyy ja varsinkin ensisynnyttäjällä synnytys menee yleensä jouhevammin luonnollisesti. Ite oon ihan samaa mieltä, ja olin tosi mielissäni, että pääsin kotiin!! Nyt vaan toivon, että luonnollinen käynnistyminen tapahtuis, eikä tartteis sitten viikon päästä mennä yliaikaiskontrolliin.

Mutta täytyy sanoa, että oli jotenkin aika sanoinkuvaamaton olo olla siellä osastolla. Se oli vauvojen ja äitien maailma.. Yritin samaistua siihen joukkoon, joka siellä oli. Osalla vielä iso vauvamaha tallella, osalla vauva jo sylissä. En osaa oikein kuvailla edes, millaista siellä oli tai miltä tuntui siellä olla. Tajusin kyllä, että mahani kanssa solahan joukkoon oikeinkin hyvin, mutta jollain tasolla silti edelleen tuntuu niin uskomattomalta että minäkö täällä. Aamupalajonossakin tarjouduin antamaan mun edellä tilaa toiselle, kun tuntui, että oon vähän eksyny väärään paikkaan. Mutta ihan pian minä oon siellä oman vauvani kanssa.. Ihan pian minä oon se, jonka tuskainen ääni kuuluu synnytyssalin oven läpi ja minä oon se kenen vauvasta hoitaja kertoo toiselle, että nyt se syntyi. En voi käsittää, miten suuren asian äärellä elän nyt joka hetki. Kiitoskiitoskiitos aivan lakkaamatta!!

..ihana aurinkoinen viikonloppu tulossa.. ja toisin kuin viime vuonna, askel ei käy huomenna lapsettomien lauantaina Tyhjän sylin hetkeen.. Silti mielessä on ne niin monet tärkeiksi tulleet ihmiset, jotka elää tälläkin hetkellä siinä suurimmassa kaipuussa. Voi kunpa meidän kaikkien sylit saisi täyttyä..